— Ja minä nyt rupeaisin pilkkaamaan vanhaa ihmistä! huudahti Fransi ja ryhtyi valmistamaan Amin kahvia. — Minä naitan sinut, Liinukka! Mami saa taipua. Minä tulen ja trillaan ja trallaan ja nähdäänpäs vain, että ennen pitkää Liina Karell on rouva Frilander.
Liina vakuutteli, ettei hän tahdo enää ketään, hän ei rakasta ketään,
Fransi ei saa puhua.
Mutta hän ei saanut mielestään, mitä ylivahtimestari oli sanonut. Kaiken aikaa astuessaan kotiin päin hän sitä ajatteli, ja kun mamma illalla oli suuttunut, rupesi hänestä tuntumaan, että hän menee vaikkapa Frilanderille, kunhan pääsee pois kotoa.
Seuraavana päivänä hän taasen käveli katuja, astuen sisään vuoroin keittiönportaista, vuoroin isoista portaista. Seisoessaan apteekkarin eteisessä hän sisältä kuuli rouvan äänen, joka varomattomasti huudahti: »Ai, se on nyt se neiti Karell sen iankaikkisen peitteensä kanssa! Tuliko se nyt meillekin, vaikka minä käskin sen mennä kihlattujen luo!» Liina läksi nopeasti apteekkarinrouvan luota. Blonda Bouchtille hän vielä uskalsi mennä. Lyyhistyen tuolille, jota Blonda-täti hänelle osoitti, hän kysyi, eikö täti tahtoisi ostaa peitettä seitsemästäkymmenestäviidestä markasta. Blonda-täti tunsi tietysti tarinan Liina Kareliin peitteestä, koko kaupunkihan sen tunsi. Hotellin ruokasalissa oli vieraita — muiden muassa rikas kunnallisneuvos Helin — ja tädin täytyi itsensä valvoa, että herrat saivat, mitä he tarvitsivat. Liinan piti hiukkasen odottaa. Mutta heti kun Blonda täti avasi lakanan, huomasi hän tavaran arvon ja läksi hakemaan rahoja. Niin pian kuin Blonda kuitenkin oli poistunut huoneesta, Liina säikähti. Seitsemänkymmentäviisi markkaa: mitä hänelle jäisi päiväpalkkaa, kun tarpeet olivat lasketut pois? Ehkä viisikolmatta penniä — eikö se ollut sentään vähän? Blonda-täti oli hyvä ihmistuntija. Hän huomasi heti, kun oli laskenut rahat Liinan eteen, että Liinan oli vaikea luopua työstään. Hän rupesi nauramaan ja sanoi, että Liina vain koettaisi saada työstään enemmän muualta. Jollei kukaan muu ostaisi, niin kyllä hän.
Blonda-täti oli yhtä vanha kuin mamma, mutta Blonda-täti hallitsi taloaan kuin kenraali. Hän seisoi lakkaamatta lautasliina kädessä ja valvoi vateja, joita vietiin vieraille. Ja vuoroin hän lautasliinalla pyyhki vadin laitaa, vuoroin hän antoi sillä piikoja korville. Liina sai häneltä kokonaisen aterian. Sellaista ruokaa! Blonda-täti oli aina kuin juhlapuvussa, korkea kampa hiuksissa, valkea kaulus kaulassa ja sormukset sormissa. Hän pani Liinan mukaan vanhalle mammalle pussiin namusia ja puheli mamman ymmärtämättömyydestä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, ettei Liina ollut saanut mennä Laurénille. Kaupungilla oltiin keväällä asiasta eri mieltä, toiset pitivät oikeana, että Liina jäi hoitamaan vanhaa äitiä, toisten mielestä se oli hullutusta! Asia oli kuitenkin päivänselvä.
— Onhan minullakin ollut lapsia, mutta ovat saaneet mennä, minne tahtovat. Ja kiltisti he kirjoittavat kotiin silloin tällöin. Minä olen ottanut oppia meidän kanoiltamme tuolla pihamaalla. Eläimet voivat paljon opettaa. Minulla on siellä välistä montakymmentä kananpoikaa ja silloin tällöin minä katselen niiden menoa. Saattaa tapahtua, että kanaäiti tänä päivänä täynnä huolenpitoa kantaa jyviä poikastensa eteen — huomenna se nokkii niitä ja ajaa ne luotaan. Ne ovat silloin täysikasvuiset! Silloin minäkin tiedän, että nyt voi panna kaulan pölkylle. Se on opettavaista.
Seuraavana päivänä ei Liina enää kiertänyt kaupunkia. Hän läksi heti aamusta oluttehdasta kohti, missä Lindbergit asuivat. Hän toivoi, että Valborg ostaisi peitteen sadalla markalla. Tienhaarassa, juuri ennen kuin tultiin perille, tapasi hän Valborgin vanhimmat lapset, Ruthin, Rakelin ja Selimin. He olivat viluiset ja oudon ymmärtäväisen näköiset. Hetkeksi he iloisesti kiersivät kätensä tädin kaulaan, mutta sitten palasi varhaisvakava piirre ja he kertoivat odottavansa mammaa. Heidän piti kaikkien tulla kaupunkiin Alme-tädin luo, mamma oli itse tulossa perässä. Mamma oli itkenyt koko yön, mamma oli suuttunut täti Fannille, heillä ei tänään ollut tuntia ensinkään. Täti Fanni pakkasi tavaroitaan ja mamma pakkasi tavaroitaan. Mamma sanoi, ettei pappa enää välittänyt heistä. Mutta eihän se ollut totta, eihän? Pappa oli hiljan tuonut Ruthille ja Rakelille nuket ja Selimille sapelin — eihän se ollut totta, eihän?
Liina koetti hieroa lämpimäksi lasten käsiä. He juoksivat, mutta ei kotiin päin, sillä mamma oli käskenyt mennä niin pitkälle kuin suinkin, että he ennättäisivät pois, jos pappa tulisi. Pian Valborg saapui, ajaen työhevosella ja linjaalittomilla rattailla. Pienin lapsi oli hänen sylissään. Hän ajoi itse. Hän tuli iloiseksi, kun näki Liinan. Kaikki mahtuivat rattaille. Liina otti syliinsä lapset ja Valborg ajoi. Liinan kallisarvoinen peite makasi lakanassaan rattaiden pohjalla.
Kuiskaten Valborg kuvasi sisarelleen, että hänen kärsimystensä mitta nyt oli tullut täyteen, hän ei enää jaksanut. Hän aikoi koettaa saada puhtaaksikirjoitustyötä, toki Salén ja Flor hänelle sitä antaisivat. Jos Lindberg yrittäisi tulla heitä noutamaan takaisin, niin hän ei menisi, ei vaikka mikä oli.
Heidän oli kaikkien kylmä. Hevosta ei saatu juoksemaan. Pilvet riippuivat raskaina, lehdet putoilivat.