— Jaa, sanoi Freedi ja hymyili, — täytyy kumartua.
— Täytyy kumartua, toisti vieras, — ja yleensäkin koettaa tulla pieneksi. Sitä tietähän sitä päästään taivaaseenkin.
Rouva Kamberg läjäytti mielenosoituksellisesti kiinni ikkunansa. Mutta vieraan puhe kuului selvään läpi lukittujenkin ruutujen. Tuntui siltä kuin hän heti olisi aikonut ruveta ärsyttämään ja pilkkaamaan taloa. Freedi kulki kohteliaasti askelta edellä, vieraaseen päin kääntyneenä, ja käsirattaat tulla vikisivät perässä. Freedi selitti, miten rauhallinen talo oli, siellä asui näin kesällä, kun kirkkoherran nuoret olivat maalla, pelkkää vanhaa väkeä.
— Oo… ooo…, toisteli vieras. — Portti luultavasti suljetaan yöksi ja pahasti katsotaan, jos soittaa portinvartijan valveille…
Freedi naurahti hämillään.
— Ei voi soittaa, sanoi hän hiljaa. — Kello yhdeksän suljetaan portti.
Mutta… mutta… minä olen kyllä käynyt ikkunasta.
— Aaa! sanoi vieras ja tarkasti yhtäkkiä nuorukaista rinnallaan, ikäänkuin hän vasta nyt olisi hänet huomannut. — Siis, kun isä on alkanut turvallisesti kuorsata, niin ylös peitteen alta, johon poika viisaasti on paneutunut vaatteet yllä, ja ulos ikkunasta — hyit!
Freedi nauroi ja katsahteli levottomasti ympärilleen.
— Ei minun isäni asu täällä, olen asunut vanhan isoäitini ja tätini luona juuri täällä näin. Jaa… he ovat vanhaa väkeä, eivät ymmärrä nuorta… olisin kuollut ikävään. Ikkuna on matalalla ja pieni se myöskin on… noo, kyllä minä takaan, että tekin mahdutte. Mutta hiljaa täytyy olla, kaikki kuuluu huoneesta toiseen.
Vieras tuijotti hetkisen värittömään rakennukseen, joka ontuen kahta nurkkakiveään oli vetäytynyt hullunkurisesti viistoon. Sitten hän kiepahti ympäri korkonsa varassa, laski kätensä Freedin olkapäälle ja sanoi, ettei hän kuitenkaan jäisi tänne. Vanhoja naisia joka taholla, kanoja, ja pappi lisäksi — parasta oli yksintein koettaa jonnekin, jossa ei ollut niin kovin hyveellistä. Nuori hotellinomistaja joutui neuvottomaksi. Tällä hetkellä oli aivan, aivan mahdotonta. Hänellähän oli itsellään ensi luokan hotelli, Hopeinen Kettu, ja vieressä hänen veljellään matkustajakoti, yhteensä kolmekymmentäviisi huonetta, mutta kaikki oli täynnä, täpö täynnä. Hopeisessa Ketussa tulisi viikon perästä tilaa, sillä silloin matkustaisi paroni, eräs ulkomaalainen paroni, joka oli ollut hyvin tyytyväinen — mutta nyt aivan mahdotonta! Viikon perästä, kuten sanottu, hän mitä suurimmalla mielihyvällä tarjoaisi asunnon Hopeisessa Ketussa. Siellä asui huomatuin osa hienostoa, muun muassa »Kosmopoliitat», kylpysesongin kauneimmat ja hienoimmat neitoset, kaikki ulkomaalaisia, rikkaista vieraista perheistä. Kaikki tahtoivat juuri Hopeiseen Kettuun, mutta ei ollut tilaa! Tänään oli tullut viisi uutta naista, äitejä ja tyttäriä niinikään — hajuvesiä, hatturasioita, päivänvarjoja — ja heidät täytyi sijoittaa matkailijakodin käytäviin, kunnes tulisi huoneita. Se kävi, sillä siellä asui pelkästään naisia. Mutta… Vieras kysyi, eikö voisi vaihtaa huonetta jonkun kanssa, joka… jonka olisi hiukkasen helpompi sopeutua tähän taloon, mutta vihdoin hän sai takaisin äskeisen hyvän tuulensa, alkoi taasen nauraa ja nosti rengin avuksi matkalaukut hiekalle.