— Ajaai… Tai ehkä hän on kuollut?
— Ei. Kyllä kai hän elää.
— Kyllä kai… Ajaai… niin kaunis kuin te olette ja kuinka te puhutte!
— No niin, vanhempani ovat saattaneet minut maailmaan ja antaneet minulle terveen ruumiin. Se oli heidän velvollisuutensa. Itse olen poikasesta lähtien ansainnut leipäni. Se on ollut minun velvollisuuteni. He eivät ole minulle mitään velkaa enkä minä heille, me olemme kuitit.
— Ajaai, ajaai! vaikeroi vanha äiti, — ettekö te ole velkaa vanhemmillenne? Ettekö te ole saanut opetusta kristinopissa? Ajaai, tuli yhtäkkiä rouva Kareliin päähän, — kun kirkkoherra pitää selityksen, niin teidän täytyy tulla kuulemaan. Te olette niin hyvä, herra Tiger, ajaai, kuinka suuresti minä olen teille kiitollinen, tulettehan! Pyydän, että kirkkoherra selittää meille rakkauden, mitä rakkaus on. Ette koskaan saa rauhaa, jollette sitä ymmärrä, ajaai, teillä tulee aina olemaan paha omatunto…
Rouva Karell puhui kyyneleet silmissä, ikään kuin pelastaakseen lähimmäisen ikuisesta kadotuksesta. Harry Tigerin nauru keskeytti hänet.
— Minä ja paha omatunto, me emme tunne toisiamme! huudahti hän. — Paha omatunto on kuin kuollut ruumis, joka heti aina on kuopattava. Kuka meistä ottaa ruumiin selkäänsä ja alkaa kantaa sitä, vaikka vainaja olisi ollut kuinka hyvä ystävä tahansa.
Liina nosti päätään työstä ja loi Tigeriin pitkän tyynen katseen.
— Vai kuinka, neiti Karell? sanoi Tiger.
— Älkää kysykö häneltä! kiirehti äiti sanomaan, — lapset ovat aina samalla puolella vanhempia vastaan.