— Jaa-a. Minulla on kunnia kiittää teitä, herra… kreivi… tai herra Tiger, miten sanoisin. Te nauratte… no niin, antakaa anteeksi, en tiedä teidän arvonimeänne. Tahtoisin kiittää kauniista soitostanne. Se on tehnyt minut terveeksi.
Vuokralainen katseli emäntää kiireestä kantapäähän.
— Hyvä rouva, alkoi hän hämmästyneenä, mutta rouva Karell keskeytti hänet.
— Niin, olen pystyssä, kuten näette — ajaai, kuinka olen kiitollinen. Liinaaa… Liinaaa… tuo kahvia, toivon, että herra Tiger ei halveksi, meillä ei ole parempaa.
Turhaan vuokralainen selitti, että häntä odotettiin, että hänen piti mennä. Se ei merkinnyt mitään. Rouva Karell katseli häntä ihastuksissaan ja vakuutteli, että juuri tällaiseksi hän oli häntä ajatellut, noin kauniiksi ja pulskaksi, sanalla sanoen mieheksi. Ja miehiä oli maailmassa vähän.
— Todella? sanoi herra Tiger ja istuutui.
Vanha rouva puhui unettomista öistä, särystä ja suruista. Ja miten ihanaa nyt oli, kun oli ulkona. Ja tämä kaikki oli herra Tigerin ansiota. Nuori herra tuijotti vanhaan rouvaan puoleksi kummastuneena, puoleksi huvitettuna. Oli kuin hänen edessään olisi ollut jokin salakirjoitus, josta hän koetti päästä selville. Se ei ollutkaan vaikeaa, sillä vanha rouva puhui koko ajan itsestään ja kertoi lapsistaan, ketkä elivät, ketkä olivat kuolleet. Nuori herra tuijotti tuijottamistaan hänen keltaisiin, rypistyneihin kasvoihinsa, joissa silmät paloivat elämänhaluisina ja vilkkaina, ja käsiin, jotka suonenvedontapaisella himolla tarttuivat ruokaan ja juomaan.
Neiti oli tuonut kahvia. Vieraan katse siirtyi äidistä tyttäreen ja tyttärestä äitiin.
— Oletteko te hiljan kirjoittanut äidillenne? sanoi rouva Karell.
Nuoren herran pää heilahti närkästyneenä, mutta samassa hän hymähti ja vastasi lyhyesti kieltäen.