— Minä olen kerran nähnyt niin kummallisen unen, sanoi hän. — Jos te voisittekin sen selvittää minulle.
— Tulkaa, sanoi Tiger, — lähdemme kävelemään, niin te kerrotte…
— Hyvä herra! huusi rouva Karell entisellä läpitunkevalla äänellään, — teillähän oli kiire.
Liina ja herra Tiger olivat hyvin vakavat. He eivät kuulleet äidin huutoa. Vaikkeivät he mitään sanoneet, tuntui siltä, kuin he olisivat kertoneet toisilleen jotakin tärkeää, jotakin jota eivät muut saaneet kuulla. Rouva Karell huusi ja huusi, hän moitti Liinaa siitä, ettei Liina ollut kertonut untaan hänelle, omalle äidille, ja aikoi nyt kertoa sen ihmiselle, joka ei ollut edes sukua. Hän soimasi vierasta siitä, että tämä tahtoi tulla ja asettua äidin ja lapsen väliin. Mutta Liinapa ei menisi kävelemään, äiti ei päästäisi häntä! Äkkiä Tiger heräsi ajatuksistaan ja huomasi vanhuksen.
— Sukua ja sukua! sanoi hän ja tunki silmänsä vanhan rouvan silmiin. — Tunnustatteko te Kristuksen joksikin? Sanokaa, onko hän teille auktoriteetti?
Rouva Karell tuijotti häneen ymmällä.
— Ajaai mitä te kysytte — tunnustanko minä Kristuksen. Vapahtaja hän minulle on, toki minä aina olen ollut hänen lapsensa. Ajaai — Liina, sano… nouda kirkkoherra…
— No niin, sanoi Tiger, — muistatteko, kun Kristuksen omaiset tulivat sukulaisvaatimuksineen, mitä Kristus vastasi?
— Ajaai, herra Tiger, kyllähän te olette lukenut raamattua, mutta… omalla tavallanne…
— Hän sanoi: jokainen joka tekee minun isäni tahdon, on minun äitini ja minun veljeni.