— Ajaai Liina, nouda kirkkoherra, hän voi selittää… Sinähän et mene?
Liina, ajaai, sinä tottelet vierasta etkä omaa äitiäsi!
Liina astui likemmä äitiään ja huomautti, että hänen nyt oli paras lähteä lepäämään. Piti muistaa, että hän puoli vuotta oli maannut vuoteen omana ja tänään ensi kertaa oli pystyssä.
— Te ette siis tule kävelemään? sanoi vieras.
— Kiitoksia, en. Minun on sääli äitiäni.
— Sääli — no niin, se on varsin luonnollinen tunne vanhan äidin ja vanhan lapsen kesken. Tässä tapauksessa se ehkä on hiukan pitkälle mennyt sääli.
Rouva Karell oli pyyhkinyt silmiään suureen puhtaaseen nenäliinaan. Kun hän nousi, törrötti uusi kankea pumpulihame hänen ympärillään kaikissa niissä monissa laskoksissa ja rypyissä, jotka hänen kiihtyneenä käännellessään olivat syntyneet. Hän teki syvän kumarruksen.
— Te olette mies, herra Tiger, — mutta hirmuinen ja armoton mies. Teille voi kuitenkin antaa paljon anteeksi. Ja minä annan teille kaikki anteeksi, sillä te olette soittanut minut terveeksi…
Harry Tiger nauroi. Hänen naurunsa oli sellainen, että Liinan ja rouva Kareliinkin täytyi naurahtaa. Mutta tuskin olivat he joutuneet hänen iloisuutensa vireeseen, kun hän pisti tulemaan:
— Vai niin, vai niin, te vanha velho, varokaa te, etten soita teitä kuoliaaksi, sillä sen minä mieluummin tekisin, jotta tämä lapsi pääsisi vapaaksi.
Vieras hypähti pihamaalle ja läksi taakseen katsomatta. Vanha rouva voivotteli portailla, nauroi ja pyyhki kyyneliään.