— On! huusi vihdoin tohtori iloisesti ja kuuluvasti.
— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta kovaa… kovaa!
Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina. Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili. Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren taiteilijan valittu astui esiin. Kuka… kuka se oli? Kaikki päät kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.
Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat olivat totiset kuin kuoleman edessä.
— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.
Hän painoi ruusut syvälle yli harmaantuvien hiusten.
Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan kuninkaanpojan puolisoksi.
Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille. Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja kalvossaan.
Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä sateli. Ne putosivat järveen.
Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista — joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?