Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!
Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen.
Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön.
Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili
kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.
— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.
Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret koettivat salata jännitystään.
— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein…?
… Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät, papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen, ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.
Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca neidon suupielissä väreili pieni iva.
Harry Tiger kääntyi äkkiä yleisön puoleen ja kysyi:
— Eikö se ole oikein?
Kukaan ei vastannut.