Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.
Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire. Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin. Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle. Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen, maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti. Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi…
Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa, oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan. Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki levottomasti.
Laivassa soitettiin toinen lähtömerkki.
Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry
Tigerille ruususeppeleen.
Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys.
He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry
Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat
saattaneetkin…
Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien rapina ulkoa kuului saliin.
— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.
Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.
— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.