— Mitä Jumalan nimessä on sitten tapahtunut! huusi Armida Fors, joka jo oli kokonaan tuskastunut.
— Älä turhaan lausu Jumalan nimeä, sanoi äiti. — Ajaai, sinä olet oppinut sen mieheltäsi, kotona et sinä ole sitä kuullut, Akseli on hieno mies ja suuri herra, mutta hän ei vielä ole tullut herätykseen. Mida, lapseni, onko sinulla taas uusi hame? Ajaai, kuinka se on hieno, kuinka sinä olet onnellinen! Minnekä ne muut tytöt joutuivatkaan? Sigrid, Valborg ja Alme, minne te jouduitte, tulkaa kaikki tänne, ette tiedä, kuinka kauan äitinne elää, ei sitä voi kauan elää, kun on ollut niin suuria suruja ja kun vielä vanhoilla päivillään saa sellaisen surun… Te olette tietysti katsomassa Liinan kamaria. Kyllä sitä kelpaakin katsella, kätevä hän on ja tekee tyhjästä. Sohva on päällystetty tilkuilla — kuka sitä uskoisi! Eikö siinä ole kuin kukkiva kenttä, ruusut ja liljat ja pionit, ja kaikki pelkistä tilkuista! Mutta hän ei heitäkään hukkaan mitään, ei yhtä langanpätkää, ei yhtä tilkkua, ei tyhjää rullaa. Hyllypöytä on tyhjistä rullista, kuka sitä uskoisi, ja kaikki hän on naulannut omin käsin!
Vanhan rouvan ääni oli kiihtynyt ihastukseen ja ylistykseen, mutta yhtäkkiä se teki oikullisen kokokäänteen. Se kävi pisteliääksi, suorastaan myrkylliseksi.
— Siihen hänellä on ollut aikaa, hän on taitanut odottaa vieraita, mieleisiä vieraita. Mutta minun kainalosauvani ovat täyttämättä, niistä on kaikki kulunut pois, ne ovat terävät kuin veitset, en voi niitä käyttää, sen tähden makaan tässä. Mutta hänellä ei ole aikaa, Liinalla ei enää ole aikaa äitiänsä varten!
Maalaissisarukset, jotka istuivat äidin vuoteen laidalla, vaihtoivat katseita kaupunkilaissisarusten kanssa. He huomasivat äidin paljon heikentyneen viime näkemästä. Hän toisteli samoja asioita entistä enemmän, puhui sekaisin ja äänikin oli entistä särkyneempi.
— Missä kainalosauvat sitten ovat? sanoi Sigrid kuivasti. — Minä laitan ne kuntoon.
— Ei, ei! Älä sinä mene niihin koskemaan. Ei niitä osaa laittaa kukaan muu kuin hän. Sen tähdenhän tämä kaikki on niin julmaa ja sydämetöntä, kun hän tietää miten tärkeä hän mammalle on. Ei, älä sinä, Titti, yritäkään. Ei, älkää menkö keittiöön, olkaa täällä nyt kaikki, niin saamme puhua, mammalla on teille tärkeää asiaa. Liinaaa… Liinaaa, eikö se kahvi nyt valmistu? Ajattele toki, että sisartesi on nälkä, niin pitkän ja kalliin matkan takaa kun ovat tulleet. Ja sinun vuoksesi! Ota korppuja ja piparikakkuja… läkkilaatikosta muuta ei tarvita. Ei mitään pehmeää leipää, kuuletko! Vai joko sinä taas olet juossut leipuriin. Jos sinä menet ulos ovestakaan, jos sinä menet leipuriin, niin minä… niin minä kuolen…
Vanha rouva oli noussut istumaan sängynlaidalle ja nojasi toisella suonikkaalla kädellään sen laitaan. Ääni millä hän oli lausunut sanan »leipuri» oli ollut niin leppymätön, että molemmat maalta tulleet sisarukset heti yhdistivät kultaisen rinkelin sekä kullatun nimen heleänsinisellä kilvellä siihen onnettomuuteen, mikä oli tullut taloon. Mitä oli leipuri tehnyt?
Keittiöstä rupesi kuulumaan lapsen itkua ja Sanny lähti heti sitä kohti.
— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan. Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen, vai…? Oi-voih!