Raahustaen sylissään ja käsivarsillaan vaatekääröjä, lasta ja tuliaiskoppia sisarukset hiestyneinä ja hiukan vaivalloisesti riensivät tuttua tietä laivarannasta kaupunkiin. Viisi kaunista punaista lehmää kulki rauhallisesti syöden puistikossa pormestarin kulmassa. Sisarukset naurahtivat. Joka kevät kiellettiin juhlallisesti kuuluttajan suun kautta sakon uhalla päästämästä lehmiä kaupungin puistoihin tai istutuksille. Kenenkähän nuo nyt olivat. Kauniita lehmiä. Tiellä kukoistivat vanhat tutut kevätkukat, joilla ei olisi ollut lupa levitä tänne kaupungin hiekoitetuille käytäville. Kas, kas, pormestarin talo oli maalattu, aikoikohan hän naimisiin? Frilander tuli paitahihasillaan portailleen ja puisteli jauhoista takkiaan. Sisarukset tiesivät, että rouva talvella oli kuollut, kolme lasta oli jäänyt. Nähdessään matkustajien nousevan ylös laivarannasta esplanaadin sivua kauppias meni sisään ja veti oven kiinni, niin että kello rämisi. Se oli vanha tuttu kello, joka oli rämissyt siinä jo isä Frilanderin aikana. Frilanderin viereen oli tullut uusi puoti, leipuri, heleänsinisessä kilvessä luettiin kultakirjaimin Benj. Laurén, yläpuolella oli kultainen rinkeli. Kuinka hauskaa oli yhtä kaikki taasen nähdä tutut seudut, kunhan ei olisi ollut tätä levottomuutta.
Vanha kotipiha oli sitten viime näkemän jaettu kahtia uudella aidalla, joka oli vihreäksi maalattu. Että kuitenkin rouva Kamberg viitsi työntää talon entisen omistajan tuolla tavalla aitojen taakse! Rouva Fors tuskin muisti hiljentää ääntään, kun hän sisarelleen teki katkeria huomautuksiaan. Rouva Saarisen silmiin nousivat kyyneleet. Täällä sitä lapsina oli leikitty, tuossa sitä keväisin oli hypätty nappikuoppaa… Kuinka puut olivatkaan kasvaneet… lintuja tuntui olevan vieläkin enemmän kuin ennen. Mitä… oliko pääskysenpesä hävitetty kuistin päältä?
Nyt ilmaantui vihdoinkin kasvoja mamman kamarin ikkunaan, ja sisaret, toinen toisen perästä tulivat portaille. Tervehdittiin äänekkäästi, suudeltiin ja kyseltiin. Liina otti lapsen, muut sisaret ottivat mytyt ja kopat. Miten mamma jaksoi? Mitä oli tapahtunut? Mamman ääni jo kutsuikin saapuneita läpitunkevin huudoin, ja haihatellen ja voivotellen painuivat he vuoteen yli, missä äiti istui, yllään vanha, alkuaan sinikirjava pumpulipuku. He suutelivat äitiään sisäänpainuneille huulille, he taputtelivat hänen laihoja olkapäitään. Kuumat kyyneleet vuotivat alas äidin poskia, ja hän tarttui tyttäriinsä liikkein, jotka hellyydessään olivat miltei suonenvedon tapaiset. Mutta mitä, mitä olikaan tapahtunut?
Kukaan ei vastannut maalaissisarusten kysymyksiin. Titti pusersi arvokkaasti kokoon huulensa. Valborg hymyili ilkeästi ja Alme naureskeli huvitettuna. Oliko heidät sitten tuomittu puhumattomuuteen? Tekivätkö he pilkkaa sisarista, jotka olivat vakavasti levottomat? Liina oli lapsen kanssa jäänyt keittiöön. Mamma ei vastannut kysymykseen, jota tytöt ihmetellen toistivat, hän vain piteli heidän käsiään ja itki pientä onnellista itkua.
— Kuinka te olette kauniit ja lihavat! sanoi hän. — Niin oli mammakin ennen, oi-voih! Ja te olette kaikki naimisissa!
— Mikä mammaa oikein vaivaa? huusivat sisarukset kymmenenteen kertaan sillä kalsealla äänellä, joka oli ominainen niinhyvin äidille kuin kaikille tyttärille. — Mamma nyt sanoisi, mehän menehdymme levottomuuteen.
— Oletteko te noin levottomat mammasta! sanoi vanha rouva ja yhä itki ja hymyili. — Jumala siunatkoon teitä. Joka täyttää neljännen käskyn, hän täyttää kaikki muut. Ovatko teidän lapsenne terveet? Ja teidän hyvät miehenne — vai lähettivät mammalle terveisiä. Kuinka te olettekaan kauniit ja hyvät! Liinaaa… Liinaaa! Tuo toki kahvia! Ota korppuja ja piparkakkuja.
Tyttäret sanoivat juoneensa kahvia laivassa, aamu oli ollut vähän kolea ja niin he olivat tilanneet kahvia ilman leipää ja syöneet omia voileipiään.
— Vai tulisitte te mamman luo ettekä saisi kahvia — Liinaaa…
Liinaaa! Tuo kahvia, ota korppuja ja piparkakkuja… läkkilaatikosta!
Vihdoin viimein saivat tyttäret tietää, ettei mamma ollut erikoisen kipeä. Mieliharmista hän kyllä olisi saattanut olla kipeä ja varmaan hänen hermonsa pilaantuisivatkin kokonaan, jollei muutosta tulisi. Juuri sen vuoksi hän oli kutsunut heidät tänne. Liina, niin Liina oli syypää kaikkeen — kuka sitä olisi uskonut! Hänen tähtensä oli tämä melu ja hälinä ja entäs kustannukset. Ottakoon nyt ja maksakoon Sannylle seitsemäntoista markkaa — kyllä kai matka siihen nousi niinkuin ennenkin, ei suinkaan laivamaksuja koskaan alennettu, ylennettiin niitä aina mieluummin —, ottakoon sen rahan vaikka silmästään, kun kerran on kaikkeen syypää.