* * * * *

Oikeastaan olisi rouva Kareliin talon tänään pitänyt olla iloisen juhlamielen vallassa: vanha äiti odotti luokseen kaikkia lapsiaan. Sellainen oli hyvin harvinaista, sillä kaupungissakaan asuvat tyttäret eivät aivan usein käyneet äitinsä luona, saatikka sitten pitkämatkaiset. Tänään piti heidän kaikkien tulla. Aihe, minkä vuoksi äiti oli heidät kutsunut, ei kuitenkaan ollut mikään iloinen. Hänen oli ollut pakko hälyttää heidät puhumaan järkeä vanhimmalle ja rakkaimmalle lapselleen, jonka myöskin olisi pitänyt olla viisaimman, mutta jonka saattoi sanoa suorastaan tulleen hulluksi.

— Oi-voih! oi-voih!

Hän, Liina, joka oli ollut äitinsä turva jo isän eläessä ja sitten läpi kaikkien vaikeiden vuosien, hän, jonka saattoi sanoa kasvattaneen nuoremmat sisarensa, hän joka aina oli ollut itse toimeliaisuus ja tyytyväisyys — hän oli käynyt uppiniskaiseksi äitiään, niin, itse Jumalaa kohtaan, ja ruvennut pyytämään asioita, joita hänen oli mahdoton saada. Hän oli aivan niinkuin huonosti kasvatetut tyttäret naapurissa, Nupposella, kadun toisella puolella, ruvennut laiminlyömään tehtäviään kodissa ja juoksentelemaan illoin soutelemassa ja katselemassa kuuta. Äidin nuhteet ja varoitukset eivät enää merkinneet mitään, hän hymyili kaikelle, lauleli, ruokki pastorskan kanoja — lisäksi lainkaan katsomatta, antoiko niille sellaista, mitä olisi voinut vielä käyttää kotona — ja kertoi satuja kaiken maailman lapsille, joita kokoontui illansuussa Karellien portaille. Niitä tuli aina kirkon takaa asti, köyhien ihmisten lapsia, ja tuli rikkaidenkin lapsia; sellaisia kuin itse kauppias Frilanderin Bertta ja Augusti. Lapset istuivat Liinan ympärillä kuin kananpoikaset emonsa siipien suojassa eivätkä olisi tahtoneet lähteä kotiin nukkumaankaan. Eihän hänellä ollut mitään makeisia tai sellaista niille antaa — mistä se olisi tullut, mutta lapset eivät sitä ajatelleetkaan, he vain tahtoivat kuulla satuja, he vain tahtoivat riippua tädin kaulassa. Hän, äiti, olisi kovistanut heitä useamminkin pois siitä portailta meluamasta, jollei rouva Kambergin oma tytär, niin suuri ja vanha kuin olikin, olisi istunut kuuntelemassa Liinan juttuja. Äiti luuli saavansa Frilanderista liittolaisen, kauppias tuli jo kerran julmana pihaan hakemaan pois lapsiaan. Mutta se toivo oli ennenaikainen: kauppias kävi, nähdessään Liinan ja lapset, vallan lauhaksi ja istahti vähäksi aikaa heidän kuistinsa penkille. Ja seuraavalla kerralla lähetti hän Bertan ja Augustin mukana vesirinkelejä lapsille ja Liinalle. Rouva Kamberg itse teki vihdoin lopun hullutuksesta: Aline oli saanut nuhan ja lisäksi oli pelko siitä, että kukkalavat tallattaisiin, niitä kun jo oli valmistettu keskelle pihaa ja myöskin sivuille, sinne missä rouva Kamberg kesäisin joi kahvia vieraittensa kanssa ja millä puolella pastorinväenkin oli lupa oleskella.

Oi-voih, kerran oli kaikki ollut Karellien hallussa, Karellien omaa, he olivat juoneet kahvia ja totia puiden alla, missä suuret pensaat keisarikruunuja ja tuulihattuja kukoistivat — nyt oli kaikki mennyttä, he kituivat talon äärimmäisessä päässä, ulkohuonerivin laidalla, entisessä vajassa, jossa postimestari Kareliin trillat ja kääsit kerran kiiltävinä olivat seisoneet ja joka sittemmin oli tehty köyhtyneen perheen asunnoksi, kun sairas postimestari oli kuollut, kun talot ja tavarat olivat menneet. Oi-voih, niitä surkeita aikoja! Toki ne kaikki olivat kestetyt, tytöt olivat onnellisesti naimisissa — olisi luullut huolettomien aikojen vihdoinkin koittaneen äidille ja viimeiselle tyttärelle. Heillä oli viidensadan markan eläke — miten hyvin he kahden olisivatkin voineet elää sillä, kun sillä oli täytynyt tulla aikaan, vaikka oli syömässä seitsemän suuta. Rouva Kamberg, joka — tohtorin kehoituksesta — ajatteli uuden suuren talon rakentamista joskus tulevaisuudessa, oli sanonut, ettei hän rakenna, ennen kuin rouva Kareliin kuoleman jälkeen, ettei rouva Kareliin tarvitse muuttaa pois vanhasta kodistaan. »Trillojensa ja kääsiensä kodista», oli rouva Karell katkerasti ajatellut, mutta sentään samalla ollut kiitollinen, että rikas rouva Kamberg, vaikkapa leikilläkin, otti lukuun hänenkin toivomuksensa. Kuinka hyvin olisi voinut olla — ja nyt rupeaa Liina hulluksi!

Mikäpä vanhalle rouvalle muukaan tuli neuvoksi kuin vedota lapsiinsa. Maalla-asuvat olivat pääasia, sillä näiden kaupunkilaisten omatunto oli jotenkuten paatunut Liina vaikutti heihin ja sai heidät puolelleen. Mutta Armidaan ja Sannyyn saattoi luottaa. Ja niin oli äiti itse tehtyään kotelot, tuhlannut postirahan kahteen kirjeeseen sekä kahvikupin Martinskalle, joka Liinan tietämättä vei kirjeet postiin.

Ei heidän, Armidan enempää kuin Sannynkaan ollut helppoa päästä irti kodeistaan, molempia pitelivät lapset ja miehet — ja entäs matkakulut! Sannyn kotona elettiin kansakouluopettajan palkalla, se ei tahtonut riittää, kun lapsia oli niin paljon. Armidan kodissa veivät kalliit juomatavarat, joita aina piti olla talossa. Nimismiehen koti on hieno koti, kolmas kuvernöörin kodista lähtien, siellä täytyy olla ruokaa ja juomaa. Se vei ja maksoi, ja Freedin ja Pellen koulunkäyntikin maksoi, vaikkei toki mummo ottanut heiltä kuin ne ruokatavarat, jotka he kuluttivat, mutta koulurahaa meni ja aina vaadittiin uusia kirjoja ja vihkoja. Niin että Armidankin oli pakko käännellä kolikkoa, ennen kuin hän päästi sen kädestään. Toki ei tässä kuitenkaan tällä kertaa auttanut mikään: tyttöjen täytyi rientää tukemaan vanhaa mummoa, sillä Liinan täytyi tulla järkiinsä!

Oi-voih! Oi-voih!

* * * * *

Sisarukset Armida Fors ja Sanny Saarinen olivat, kumpikin kuljettuaan hevosella useat peninkulmansa, tavanneet laivalla ja heti alkaneet udella toisiltaan, mitä kotona oli saattanut tapahtua, miksi mamma kirjoitti näin salaperäisesti. Pitkin yötä olivat he ärsyttäneet toistensa uteliaisuutta, peräsalongissa hoidellessaan Sannyn pientä lasta ja kertoessaan toisilleen kaikkea, mitä viime aikoina olivat kokeneet. Yhä enemmän he hämmästyivät, kun ei laivarannassa ollut ketään vastassa: mitä olikaan tapahtunut, missä olivat Titti ja Alme, jollei Valborg olisikaan päässyt kotoaan asti ja jollei Liina olisikaan voinut jättää mammaa? Varmaan oli mamma kipeä. Vai oliko Liina kipeä? Mitä kummaa olikaan tapahtunut?