Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt kyljelleen portaille.
— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.
Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin. Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua, joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään. Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten alla.
Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia, ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti. Äkkiä hän säpsähti.
Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.
— Liinaaa… Liinaaa… ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero… ajaai, ajaai! Eihän lapsi jaksa sellaista. Hiero, hiero… Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta minulle… ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut… ne ovat nyt niin suuret ja komeat… Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle, muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta… ajaai, mamma kun niin pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet ennätä ennen häntä…
— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.
Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.
— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!
— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.