— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä. Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut. Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on. Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko? Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin ei lainaksi keneltäkään… Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä, niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä syö itseään kipeäksi.
Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.
— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!
Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt, että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja hyppeli hänen edessään.
— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel antaa heti pois sen lasin.
Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.
— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.
Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.
— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt: on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö, uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia, hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat: suurkiitosta, suurkiitosta…»
— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki levottomana tädin silmiä.