— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä, siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä…
— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.
Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.
— Mitä Rakel sanoo…?
— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.
— Kyllä sen tietää. Mutta nyt… nyt me panemme pois tämän lasin ja menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi, nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.
Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden. Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun, joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä, Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja. Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.
— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana… Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu… Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa… onhan mamman morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön. Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!… Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu, että mamma paranee… Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee rikkaaksi…
Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa, vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa välillä.
— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän… ei, tuosta, tuosta… Nosta vähän… Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta, niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä…