Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta. Rikkaus oli vaarallista.
Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti, että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä. Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän voimistuisi.
— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä käheästi ja avasi silmänsä.
Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma tarkoitti.
— Sieluja, ihmisten sieluja — ajaai, mitäs muuta.
Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat. Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.
Keittiössä lauloi pieni Rakel.
Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä.
Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:
— Ajaai, mitä siinä latelet… Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö vielä ole sitä lohennahkaa… ja kutsu lapsi tänne. Rakel… Raakel… Raaakel…
Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.