— Ajaai… sänkyyn… sänkyyn… ei mitään… päätä… huimaa. Ajaai… lumi… päivänpaiste… Rakel… lämmittämään kättä… Tule, tule… Pian! Mummo kuolee.
Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua kesken.
— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa. Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään katsottavaa.
— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat… Mamma ei näe sinun syntymäpäivääsi… Kuule, kun lipasto on avattu, niin… vie paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat… ja panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa, varastavat…
— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää…
— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja mamma odottaa vielä… Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla niin kova… mamma elää vielä…
Liina antoi hänelle lääkettä, nieli alas kyyneliään ja nauroi.
— Mamma… mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten olemme rauhalliset, kun olemme… kun olemme nähneet, mitä lipastossa on.
— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja… Ajaai, jollei siellä ole… niin sitten…
Sairas tempasi käteensä nuoranpäät ja kimmahti istualleen.