— Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö nyrpeästi, tuupaten Kallea.
— Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!
Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.
Heidän kiistellessään lauloi Aina:
Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla,
Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!
Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:
Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.
Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty tyttö alkoi laulaa hänkin:
'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä:
Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'
Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot totistuivat.