Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.
Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.
— Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.
— Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.
— Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?
Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.
— Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!
— Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.
Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:
— Mistä tuo sormus on?