— Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä sormessanne näin Haapaniemessä?
— Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: —
Se on tuon miehen sormessa.
— En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.
Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä sormea.
— Tuo juuri!
— Älä väännä kättäni poikki, saake…
— Anna pois paikalla!
Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:
— Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.
Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun asti, aitaan nojautuneena.