Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti. Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu. Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.
— Miksi sinä tässä yksinäsi itket?
Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.
— Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että ovat minut yksin heittäneet.
Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja onnelliset.
— Aina parka! sanoi hän.
Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!
— Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. — Se se on revittävä.
Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.
— Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi…