— Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.
— Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on juuri niitä — ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!
Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia. Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.
— Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.
— Olenko minä niin toisenlainen?
— Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.
— Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.
— No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.
— Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.
Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta: