— Muistatko sinä äitivainajata?
— Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En muista.
He astelivat ääneti.
— Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi
Aina äkkiä.
Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka kantoi koppaa.
— Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen.
Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka…
— Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!
Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat kokonaan unohtuneet.
Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti karjankello.
Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti. Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen, jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen yhteen kohtaan.