Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.
Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.
Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää lukiessaan hän nukkui.
Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä, heinänteolle haitallinen sadeaika.
VI
Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat raikasta vihreyttään.
Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.
— Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.
— Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi
Miina.
He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään puhuneet, katselivat vain toisiaan.