— Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti ja läksi huoaten ulos.
Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina.
Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!
Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän vain Liisa itse aikone tänne?
Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.
— Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun jätät näin hyvän kodin?
— Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.
— Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja, mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.
— Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.
— Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!
Taava syleili häntä takaapäin.