— Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.
— Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt pitäjäntuvalla.
— Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?
— Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.
— Sehän on hauska se, sanoi Miina.
Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.
— Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.
Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa sulhasjoukko tuotiin pihaan.
— Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.
Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku, vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan, niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään. Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä ihan yksin.