— Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, — älä luule että minä Taavista välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita — ja muut tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta…
Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.
— No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!
— Menisinhän minä, mutta… mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt. Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.
Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa suututti Miinaa.
— Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.
— No kuka muu — isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!
Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja silmillään.
— Minun tekee niin mieleni…
Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin.
Taavi nousi.