Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja voitettuaan takaisin.
VIII
Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä.
Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan nuorten avuksi.
Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden varjot tielle.
Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota, etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan. Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen, nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä.
— Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi.
Miina tunsi heti tätinsä Liisan.
— Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt? kysyi hän hätäisesti.
— Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne odottamaan.