Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen. Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui. Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa. Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä pöydästä.
Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle.
— Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen.
— Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin tuntevansa.
— Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä.
Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut. Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen.
Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain jaloin, keppi kädessä.
— Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan.
— Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua keittämään kahvia.
Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että mitä tästä seuranneekaan.