— Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, — ja kaivo vielä likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin.
Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi.
— Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka mielessä kiehui.
Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä.
Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin.
— Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset voikuormat! huudahti hän.
— Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti.
Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja ärsytti häntä enemmän.
— Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä. Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä" tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja tillitä! — sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi tänne, sellaisia kuin sekin yksi…
Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi, hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate, huulilla pingoitettu ilme.