Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.
Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta. Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää, ehkä hän nyt tasaantuisi.
Odottamattomasti asiat kääntyivät.
Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla, ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut. Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.
— Onko isäntä kotona?
— Mitä yökulkijoita… Teille tässä vielä isäntää herättämään!
— Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.
— Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne päivän aikaan.
— Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän nousee.
Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä ja huoneen siivottuna.