— Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.
Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.
Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.
— En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.
— Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. — Taisimme nukkua jäällä, kun valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?
— En.
Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.
— Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. — Minun on vain tämän kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen… Siinä hän veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä. Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:
— Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin kuulu.
Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt, jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja, koskematta niihin.