Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta, niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi istualtaan ja sulki hänet syliinsä.
Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi, miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin kaunis morsian että…! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.
Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät asiansa.
Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa, sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut että surullinen.
Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne hän oli vievä vaimonsa.
* * * * *
Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.
Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.
— Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.
— Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.