— Se on niin huono päästään, sanoi emäntä. — Taisi olla häkää. Täällä ei pidä panna peltiä kiinni liian aikaiseen.
Isäntä korjattiin vuoteeseen. Hän ei yhtä kaikki ollut kuollut.
Kaksi päivää hän makasi, ei ottanut ruokaa eikä puhunut. Tunnusteli ainoastaan kädellään, oliko kirstu paikoillaan. Emäntä toimitti hänet saunaan ja keitti hänelle kahvia.
— Mitäs sinä nyt siitä säikähdit, toisteli hän tuon tuostakin. —
Matkustavainen vain, mikä lienee ollut.
Mutta hän pelkäsi öisin niin ettei uskaltanut sammuttaa tulta, vaikka kauppias oli kallistuttanut öljyä. Kolmantena päivänä isäntä pyysi, että soitettaisiin Marjaanalle.
— Entäs muille lapsille, sanoi emäntä. — Eikös Rikhartille?
— Marjaanalle, sanoi isäntä ja pusersi kädessään avainta paitansa alla.
Kärsimys ei poistunut hänen kasvoistaan. Äänettömät sanat eivät enää tarkoittaneet emäntää, ne huusivat ikäänkuin johonkin tyhjyyteen. Emännän mieleen johtui, että tällaisissa taudeissa on tapana kutsua pappi, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin.
Marjaana tuli. Hän ajoi kotitalonsa luhistuneesta portista kiiltävin valjain, kallis turkinkaulus pystyssä. Kun isäntä kuuli hänen naurunsa eteisestä, sai hän sellaisen voiman että nousi ja meni tytärtään vastaan. Mutta nauru vaikeni Marjaanan huulilta. Äiti oli ainoa joka saattoi puhua.
— Huonoa on ollut, sanoi hän kulkien keittiön ja kamarin väliä. — Mikä lienee tullut tässä perjantaiyönä kun kaatui aivan oikoiseksi lattialle. Lieneekö ollut halvaus. Mutta ei sen ole mikään paikka tunnottomana. Ja tämä on niin terveen näköinen tämä Rekolan emäntä. Et sinä vanhenekaan. Ja hoikka olet niinkuin tyttö. Mikäs sinun sitten on, kun ei ole lapsiakaan. Jo tämä isäsi nyt paranee, sauna tekee aina hyvää.