Kun äiti oli mennyt keittiöön, laski Marjaana käden isänsä otsalle. Isä oli pitkänään, silmät piironkiin päin.
— Mitenkäs se sinun kätesi on niin kylmä? kysyi hän ja vei kankeasti kouransa tyttärensä kädelle. — Sormuksiako ne ovat? Onpa niitä monta. Ovatko ne kalliitakin?
Marjaanan rinnassa tyrski itku ja hän pidätti sitä vaivoin. Käsi nousi isän päälaelta, hän veti pois sormukset ja laski ne pöydälle. Emäntä toi kahvia. Kupit olivat Marjaanan lahja, ne seisoivat outoina vanhalla tarjottimella. Lautasella, jonka laidat olivat kuluneet, höyrysi lämmin vehnäleipä. Emännän posket olivat vielä kuumat paistamisesta.
— Tule nyt ja ota, sanoi hän. — Kupitkin uudistetaan vasta tänään.
Marjaana nieli kahvin kuin pahan lääkkeen.
— Ja leiponutkin te olette, sanoi hän.
— Paljonko isännän hautakivi tulee maksamaan? kysyi isä.
— Kolmatta tuhatta.
— Onpa se hinta, hämmästeli äiti.
— Älkää tuoko minulle enempää, pyyteli Marjaana äidin varustautuessa lähtemään keittiöön.