— Vielähän sinä juot kolmannenkin kupin, vakuutti äiti. — Niin harvoin käyt etkä joisi toista kuppia.
— Älä siinä puhu, ärähti isäntä, — tuo lisää.
Hän imi piippuaan ja katseli piironkiin.
— Lähetä nyt sitä punamultaasi, niin maalataan talo, sanoi hän ja hänen kankea suupielensä tapaili hymyä.
— Lähetätkö niitä tynnyreitäsi?
Marjaana pyyhki ohuella, hyvänhajuisella nenäliinalla silmiään. Hänen päänsä oli kipeä. Äiti toi kahvia, hänen täytyi juoda ja luvata, että hän äidin kanssa lähtisi navettaan. Mutta kun äidin piti mennä, katsahti hän Marjaanan kenkiä.
— Ovatko ne silkkiä? sanoi hän ja taipui koettamaan niitä. — Ja tuollaiset soljet. Ovatko ne hopeaa? Aijai, kyllä ne tulevat kalliiksi.
Isäntä keskeytti hänet äreästi.
— Ei Marjaana minnekään mene. Tarha on sellaisessa siivossa, että sinne hukkuu…
Isäntä ja emäntä kiistelivät hetken. Marjaana jäi tuolille isännän päänpohjiin. He olivat enimmäkseen vaiti. Joskus sipaisi isäntä Marjaanan hihaa.