— Ota tämä avain — tästä rinnalta. Kaikki on sinun. Teet niillä mitä tahdot.
Marjaana itki menehtyäkseen. Isän käsi lepäsi hänen hiuksillaan kuin kaarnankappale silkkilankavyyhdellä. Äkkiä Marjaana taukosi itkemästä ja mielijohde herätti eloon hänen kasvonsa. Hän tarttui avaimeen isän rinnalla. Tuntui samanlaiselta kuin äsken, kun oli pitänyt juoda äidin kahvia. Hänen kätensä liikkuivat hätäisesti, hänen ohimonsa takoivat. Siinä oli jotakin kammottavaa, että hän irrotti kuolevan isänsä kaulasta nuoraa, jonka varassa avain riippui. Hänen täytyi samalla nostaa harmaata päätä. Se painoi kuin olisi ollut kuollut kappale. Hän toimi täynnä eloisuutta, juoksi piirongille ja rupesi kuumeessa panemaan avainta reikään. Se ei sopinut. Hän hätääntyi: isän täytyy, ennenkuin kuolee nähdä mitä hän tekee! Hän kävi voimattomaksi piirongin edessä. Silloin hän kääntyi ja näki vuoteen alla arkun. Hän hyppäsi sitä kohti ikäänkuin se olisi ollut pakeneva saalis ja tempaisi sen keskelle permantoa. Avain sopi. Hän aukaisi.
Kankaita — huiveja… Hänen omia lähettämiään.
Hän rupesi mättämään niitä permannolle. Hänen valkoiset kätensä penkoivat esiin villoja ja pellavia. Vihdoin ne tapasivat pieniä paperipinkkoja ja sukanteriä, jotka oli sidottu kiinni pusseiksi. Hänen sydämensä sykähti ja veri valautui kasvoille. Lattialle lensi setelipinkkoja. Hänet valtasi raivo kun hän ne näki. Hän koetti repiä rahoja. Ne oli huolellisesti sidottu kokoon eikä hän saanut niistä irti kuin pieniä liuskoja.
Hän huomasi uuninsuun olevan avoinna ja rupesi paiskelemaan rahapinkkoja riutuvaan hiillokseen. Hän ei nähnyt, miten valkoiset hänen isänsä kasvot olivat. Huoneessa oli jo hämärä.
— Isä, kuiskasi hän polvillaan rahakirstun edessä ja haroi käsillään pimeyteen, — kerrankin minä saan tehdä siunattua työtä. Tiedättekö, että minä aivan pienenä lapsena näin, kuinka te panitte lankoja huoneen päästä toiseen ja tuuletitte seteleitä. Te ette luullut minun mitään ymmärtävän — minä makasin kehdossa — mutta minä näin kaikki. Sitten te naititte minut vanhalle rikkaalle miehelle — voi isä, ette tiennyt mitä teitte! Minun elämäni on ollut niin syntistä ja niin onnetonta.
Hän suistui maahan ja itki ääneen. Äkkiä hän muisti, että isä oli sairas, ja laahautui polvillaan vuoteen ääreen.
— Enhän minä syytä teitä, kuiskasi hän, — te olette rakastanut lapsianne ja annoittehan te nyt minulle tämän suuren lahjan: että sain hävittää… Ehkä minulle vielä voi alkaa uusi elämä.
Hän piteli isänsä kylmää kättä ja lepäsi, hiljaa itkien, pää vuoteen laitaa vasten.
Äkkiä tuli valonsäde hämärään huoneeseen. Emäntä seisoi lyhty kädessä kynnyksellä.