Anna ei ollut sattunut näkemään paronia koko tähän vuoteen, jolloin Aarne oli ollut siellä kylmissä maissa. Viimeksi oli paroni ratsain tullut vastaan tiellä ja pysähtynyt ja kysynyt Annalta, mitä kuuluu ja onko poika kirjoittanut. Paroni oli ollut komea ja punaposkinen, vaikka hiukset olivat harmaat. Annalle oli tehnyt niin hyvää, että hän oli ollut purskahtamaisillaan itkuun: paroni ei ollut kahteenkymmeneen viiteen vuoteen puhutellut häntä. Lahjat olivat tulleet voudin kautta. Käydessään työssä kartanossa oli Anna kyllä nähnyt paronin, ainahan hän oli liikkeellä. Mutta tuntui sentään hyvältä, että oli saanut häneltä pari ystävällistä sanaa: tiesihän silloin, ettei hän ollut suuttunut ja että hän muisteli poikaa. Vähät muusta. Anna oli monesti ihmetellyt, että paroni saattoi elää haluamatta nähdä ainoaa lastansa. Hänen tietääkseen ei paroni ollut tavannut Aarnea sitten kun Aarne tuli suureksi. Kerran hyvin kauan sitten oli paroni tullut Annan asunnolle iltahämärissä ja katsonut, että huoneet oli kelvollisesti tehty, ja seisonut kehdon ääressä. Mutta senjälkeen hän ei ollut lausunut sanaa äidille enempää kuin lapsellekaan ja Anna oli luullut hänen kantavan vihaa. Kunnes tässä vuosi sitten paroni tiellä puhutteli hevosen selästä. Senjälkeen oli Annalla ollut sisäinen rauha, kunhan vain ei olisi ollut levottomuutta Aarnesta.
Nuorella maisterilla oli yliopiston matkaraha ja vuoden hän oli kulkenut kaukana puolivillien kansojen keskuudessa. Ihmiset siellä kävivät puettuina eläinten nahkoihin ja asuivat maakuopissa, ja niin vaikea oli saada kirjettä sinne ja sieltä, että äidin ja pojan oli täytynyt elää kuukausimääriä toisistaan kuulematta. Sairaanakin Aarne oli ollut, tiesihän sen, niin kurjissa oloissa. Yökaudet äiti oli valvonut ja rukoillut hänen puolestaan ja sykkivin sydämin ajatellut, kuinka hän Aarnea hoitelee, jos tämän vielä saa elävänä takaisin.
— No, ei ole tiedossa päivää, milloin tullaan kotiin? sanoi vouti.
Hän ei milloinkaan maininnut nuorta maisteria enempää kuin hänen äitiäänkään nimeltä heille itselleen, ja muille puhuessaan hän käytti ankarasti Aarnen arvonimeä lyseolaisesta maisteriin asti sitä mukaa kuin Aarne arvossa yleni. Aarnen äiti oli aina muille puhuessa »Koskisen Anna».
— Ei ole, mutta jouluksi on määrä tulla, vastasi Anna.
Voudin ja Annan välillä vallitsi suhde, johon ei koskaan oltu sanoin kajottu. Kun Anna nuorena tyttönä tuli kartanoon palvelukseen, oli vouti ollut siellä jo useita vuosia. Hän katseli silloin Annaa, kuten moni muukin katseli, ja Anna ajatteli häntä. Kerran kirkkomatkalla he ajoivat samassa hevosessa ja silloin vouti osti Annalle esiliinan, kun yhdessä oltiin asialla kauppapuodissa. Vouti oli pitänyt sitä alkuna, josta Annan tuli ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Eikä hän senjälkeen puuttunut asiaan, vaan arveli, että kumpikin säästää tahollaan pari vuotta vielä. Silloin sattui se mikä sattui ja Anna joutui pois kartanosta ja paroni teetti hänelle huoneet. Vouti meni jonkin vuoden kuluttua naimisiin ja rupesi paronin käskystä silloin tällöin käymään asialla Annan asunnolla. Voudilla ei ollut lapsia ja hän silitti mielellään Aarnen päätä. Nyt leskimiehenä hän katseli Annaa melkein omaisenaan ja oli itsekseen päättänyt, että hän testamenttaisi Annan pojalle, mitä häneltä jäisi, ja pitäisi häneltä jokin satanen jäädä, vaikka hän vanhaksikin eläisi.
— Vieläköhän sieltä palataan yhtä jäykkinä miehinä kuin mentiin? sanoi vouti.
— Eiköhän maailma ole opettanut, vastasi äiti.
Vouti tarkoitti nuoren maisterin suhdetta paroniin. Alettuaan ymmärtää poika oli osoittanut sellaista itsepintaisuutta ja jäykkäniskaisuutta, että täytyi kauhistua. Ei pienintä siitä, mitä paroni äidille lähetti, poika ottanut vastaan. Heti kun hän kuuli, että jyviä oli saapunut kartanosta, ei häntä saatu syömään leipää ennenkuin hän vakuuttui siitä, ettei leipä ollut kartanon jyvistä. Äiti tuli usein valehdelleeksi, koska poika muuten olisi kuollut nälkään. Aarne ei tervehtinyt paronia, jos he sattuivat vastatusten tiellä. Aarne käyttäytyi sillä tavalla, että täytyi ihmetellä paronin pitkämielisyyttä. Toinen olisi ajanut perheen niin kauas kuin tietä riitti. Mutta poika oli niin vanha, ettei häntä voinut pakkokeinoinkaan ruveta taivuttelemaan. Äiti ei saattanut tehdä muuta kuin rukoilla, että Jumala taivuttaisi hänen mielensä. Miten onnellista olisikaan ollut, jos Aarne olisi kauniisti antanut paronin auttaa — velattomasti olisi saanut lukunsa. Nyt painoivat velkataakat ja suuri osa lukuaikaa oli mennyt ansaitsemiseen. Äiti eli siinä toivossa, että vaivalloinen matka olisi kasvattanut nuorukaista ja taltuttanut hänen ynseää mieltään.
— Voitaisiin käydä paronia tervehtimässä, kun palataan, sanoi vouti.