— Luuletteko niin?
— Paroni on parina päivänä kysynyt, onko jo tultu siltä pitkältä matkalta.
Anna hykertyi istumaan ja mielenliikutus valtasi hänet. Entä jos paroni ikävöi ainoaa lastaan, entä jos paroni testamentissaan aikoo muistaa häntä. Aarnen täytyy tulla järkiinsä.
— Se on sellaista, aloitti vouti ja tuijotti eteensä permantoon, yskähti ja toisteli sanoja ennenkuin sai ne suustaan, — sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla — toisella tavalla kuin elävää.
— Niin kyllä, sanoi Anna ja pyyhki silmiään.
— Minä — kuljin minäkin — minäkin — minäkin ase taskussa viikon päivät — silloin…
— Ase taskussa? toisti Anna ja vaaleni.
— Niin, kun oli tehty se — se — kirkkomatka yhdessä ja piti tuleman — sellainen. Mutta minä puhuin tässä asian paronille, ettei jäisi mitään omalletunnolle jos kuolema tulisi.
Anna meni lieden luo. Hän muisti, miten mustana vouti oli kävellyt niihin aikoihin, jolloin hän joutui pois kartanosta. Hänen teki yhtäkkiä mieli osoittaa voudille hyvyyttä. Hän meni kirstulleen nurkkaan, penkoi hetkisen ja kurotti sitten pöydälle savukelaatikon viereen koreasti kokoon käärityn esiliinan. Vouti tunsi sen samaksi, jonka hän kirkkomatkalla oli ostanut. Vähän aikaa viipyi Anna polvillaan kirstun ääressä, vaikka kansi jo oli kiinni ja vouti istui kyynärpäät polvilla. Sitten tuli Anna ja otti esiliinan. Hän hymyili ja hänen katseensa oli maassa, kun hän pudotti vaatekappaleen levälleen ja pani sen vyölleen. Se oli kuin eilen ostettu.
Vouti ryki, Anna kysyi, eikö hän saisi kaataa lisää kahvia. Vouti kiitti ja sanoi hyvästi. Hän ei katsonut Annaan, mutta näki punakirjavan esiliinan ja muisti että se heistä molemmista silloin oli ollut kaikkein kaunein kaupassa. Anna tuli taputtamaan hevosta ja antamaan sille leipää, kun vouti läksi. Sitä hän ei ollut tehnyt niinä kahtenakymmenenä vuonna, joiden aikana vouti oli käynyt täällä paronin asioilla. Nyt oli myöhäistä.