Aarne saapui päivää ennen jouluaattoa laihtuneena ja parroittuneena, mutta miehekkäänä ja iloisena. Tuskin hän oli antanut äidille kättä, kun hänen jo piti avata laukkunsa ja katsoa, olivatko paperit paikoillaan. Hänellä oli paljon papereita, jotka painatettaisiin, ja hän punnitsi pinkkoja kädessään ja kertoi, miten hän oli kirjoittanut ne kylmissä savupirteissä ja maakuopissa. Papereissa oli sellaisia asioita, jotka kuolevat kansojen mukana. Sadan vuoden päästä ei ehkä kukaan enää ymmärrä niiden kansojen kieliä. Sentähden on niin tärkeää, että pelastetaan, mitä vielä on pelastettavissa. Ne kansat siellä olivat pakanoita, hän oli tuonut mukanaan pari niiden jumalankuvaa. Äiti hätkähti, kun poika asetti hänen eteensä pienen puunuken, jolla oli sarvet kuin pirulla. Mutta se oli jumala. Äiti erkani liedellä olevista padoistaan ja kyynelten sekainen hymy, joka oli tullut hänen kasvoilleen samana hetkenä, jolloin poika astui kotikynnyksen yli, jäykkeni.
— Eikö sinne nyt sitten voi mennä lähetyssaarnaajia? keskeytti hän poikansa kertomuksen. — Yhtenään pidetään lähetysjuhlia ja aina vain lähetetään kuumiin maihin.
Hänen mieleensä johtui, että olisipa Aarne ruvennut papiksi, kuten äiti niin hartaasti toivoi, niin olisi voinut saarnatakin ja kastaa edes muutamia ihmisparkoja. Mutta hän ei näin heti ensi hetkessä tahtonut pahoittaa Aarnen mieltä moitteella.
— Syövätkö ne ihmisiä? kysyi hän äkkiä.
— Ei, ei minun henkeni ollut vaarassa, nauroi Aarne, päinvastoin siellä on sellaisiakin kansoja, jotka eivät tapa mitään eläintä.
Se oli äidistä yhtä ihmeellistä. Miten voitiinkaan tulla toimeen tappamatta eläimiä? Mihin ne joutuivat lopulta? — Kuolivat ja ihmiset söivät ne sitten. Söivät kuolleita eläimiä — sehän oli kauheaa!
Aarne nauroi ja asetti pienen puujumalan ruokapöydälle seinää vasten. Pöytä oli nelikulmainen, seisoi ikkunoiden välissä. Siinä se oli ollut niin kauan kuin Aarne muisti ja kukkia oli aina ollut ikkunalla.
— Mikäs pelakuunioiden on, kun eivät kuki? kysyi hän.
Äiti unohti pakanat ja pääsi tasapainoon.
— Eiväthän ne juuri koskaan näin joulun edellä. Mutta niissä on jo nuppujen alkuja.