— Voit lähteä — voit jäädä. Niinkuin tahdot.
Lennart sanoi sen ovelta.
— Hyvä! huusi Tyyni vihaa ja kyyneliä pidätellen.
Mutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton ja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna suuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa selittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin puhumaan.
— Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet näytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat minun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin kanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan illallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun varani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja äidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida. En mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi. Minulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit huvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä…
Tyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja lakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän, enempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan.
— Voitko kieltää mitä olen sanonut? lausui hän hetken perästä tylysti.
— Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun ihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen sanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että maisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen punastunut.
Hän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet silmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja suuteli kyynelet hänen silmistään.
Odottavalle tuttavalle soitettiin, että oli tullut este.