Pahempi ristiriita syntyi heidän välillään vähän myöhemmin.
Kamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt kihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti Arma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa ja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja Hardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli Arma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia yksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan. Arma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti hän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa kylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli pukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen toiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän virkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi ravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden rinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli hänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran varovaisuutta ja arvostelua.
Hän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle, nauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen kädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka.
Hänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen täytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää.
Nymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen pitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen pysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta toiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta. Tyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin jätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen lasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se mistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata pöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja lasit vasten heidän kasvojaan.
Arman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja hänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski liioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata mitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan jostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin lähempää tuttavuutta Tyynin kanssa.
Tyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta sinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen.
— En minä ole teidän armojenne tarpeessa, sanoi hän.
Mieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa parantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa selvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt elämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana, olisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli ainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä.
Kahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli niin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan. Lähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin sohvalle.