— En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen, virkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla. — Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä ennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja valkoisina.
— Puhutaan huomenna, keskeytti Lennart jääkylmästi.
— Pianon rämpyttäminen ei ole mitään työtä.
— Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat selviksi, keskeytti Lennart.
— Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm on sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä. Liukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää.
— Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja hänen oli vaikea pidättää raivoaan.
Tyyni nauroi:
— Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä päivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi».
— Aamiaistunnilla sitten.
— Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet löytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden istujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen pakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä tuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin everstien ja professorien lapset.