— Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa… niin kovassa kuin se raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää — eivät maksa!… Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan — kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä annetaan!
Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän vilkuili ympärilleen ja naukui:
— Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se nousikaan?… Jaa, no ei se sitten kallis ollut… Kuuluu taas se emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä lailla joutuivat pois talosta…
Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi, jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.
* * * * *
Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.
Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet, pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.
Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi nuorta isäntää minkä kerkisi.
Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.
Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia, mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin, hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi: