— Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja lyön sinulta kintut poikki.
— Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni vastaan. — Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.
Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni, ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!
Ei vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.
— Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta tuosta! nalkutti hän. — Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei anna pois edes hollitupaa!
Mitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!
— Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. — Jollei sinussa ole miestä, niin ehkä vielä olisi minussa!
Ja hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.
Se oli se kontrahti, joka piteli… Jos, jos saisikin hävitetyksi koko kontrahdin… Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan — viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.
Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!
Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota
Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä
paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!