Huoneessa syntyi aika rytinä.
Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:
— Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!
Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin. Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki. Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti… Saakeli…!
— Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. — Kääntäkäämme mielemme maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Etkö tahtoisi pappia?
— Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. — Vai Santiko minun pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan kattilassa kuin minä… Iijiijiijii…
Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta ei siitä ollut apua!
— Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. — Menkää katsomaan eikö jo tule…!
Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja luunvikoja.
— Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli pienessä porstuanperäkamarissa.