— Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin itsekseen. — Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää, lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.
Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin. Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti… Ääneti söivät väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa! Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle — siellä temmelsi tuuli, lumi lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin pari askelta eteensä.
Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli suuttui silmittömästi Hallpumille.
— Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. — Kyllä se nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin suuhuni.
Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.
— Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.
Ei hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä sinutellut.
— Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan! mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli lämmitetty päivälliseltä.
Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan oven ja astui kuistille.
Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului yhä hiljaista voivotusta: "aa… aa… aa…" tai valittavaa: "ja sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja töitämme… Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme…"