Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.
— Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.
— On kai taas jäänyt juomaan.
Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin raskaalta, että… että…
Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle — se painoi! Se se oli kuin tulinen rauta — se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.
Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty. "Utrak ur protokol fört vit…" äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.
Äkkiä Annastiina raotti ovea.
Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan kasvot olivat ihan itkettyneet.
— Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli omituisen kalsea.
Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain takaisin ja painoi oven lukkoon.