Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut, mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun hänen piti puhua, oli tulla itku.
— Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. — Muutetaan pois Rasoon… Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin päällä virut… Ja minäkin jo väsyn…
Ja siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.
Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.
Mitähän se vaimo nyt sanoi…? Muuttaa pois täältä!… Tarkoittikohan mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän todella itse saanut kyllänsä?… Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli tehnyt sellaisen päätöksen.
Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.
Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.
Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,
että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.
— Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. — Mitä sinä muuttamisesta puhut.
Enhän minä muuttaa tahdo.
— Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella… Minä olen väsynyt.
Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.
— Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista, sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, — ja että Hallpumska lukitsee noita aittoja…