— Oli se aika ilma eilen! sanoi kauppias samassa ja avasi salin oven.
— Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa.
— Entä, jatkoi hän sitten, — jos ensin panisitte tähän siirappia.
Varoittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa
vanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.
Juha vilkaisi Hallpumiin.
— Mitenkäs isäntä nyt jaksaa? kysäisi kauppias huolestuneen näköisenä.
— Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö tuo kauppias sittenkin viaton!
— Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti pullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.
Siellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa. Pilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta. Tässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania. Siellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että mahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu kaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli hieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä vedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli lamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva, joka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi tuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana. Enimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka koristivat ikkunaa.
Juha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin. Vihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa raahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo ja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta tarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava. Se oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha hymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla olla liian hyviä päiviä!… Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja suulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!
Kauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki pulloa.
— Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt kesken, — että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa saanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta meidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa vahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta työstä olisi saanut linnaa… Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän pitäisi olla hyvää ainetta.